Duurista molliin ♥

Kiitos kaunein kommenteistanne, joita olette jättäneet blogiini. Täällä on aivan kamala savu, jo toista päivää. Venäjällä on metsäpalo ja tännehän ne savut sitten singahtelee. Maistuu suussa ja haisee pahalle. Käytiin eilen äidin kanssa Roswithan MuotiMuseossa ja äitini ihastui tähän Kaisu Heikkilän 1970-luvulla tuottamaan vintagemekkoon. Eikös olekin upea? Äitini esiintyy Roswithan muotinäytöksessä kanssani ensi kuun lopulla. Äidilläni on päällään muun muassa tämä kaunis vintage asu sekä Roswithan hääpuku.

 Onko Kaisu Heikkilän tuotanto teille tuttua?

 Tää mekko on niin kaunis ja sopii kantajalleen erittäin hyvin.

  
Äidistä puheen ollen niin ei ole päivää etten miettisi isääni  ♥ Usein tulee mieleeni, että kunpa olisit nähnyt vielä tämän asian. Etenkin kesällä tulee mieleeni yhteiset uintireissut läheiselle uimarannalle. Eilen aamuna heräillessäni päähäni pamahti vaan, että kamalaa en voi mennä enää isän ja äidin luo. Vaikka kuinka kiirehtisin, niin en enää näe isääni. Tuntuu oudolta. Paitsi sitten, kun oma aikani loppuu täällä maan päällä. Suru on ikävä kaveri, jolle ei pidä antaa kodistaan sijaa vaan kasvettava surun mukana. Ehkä suru on kuitenkin muuttunut vähän lempeämmäksi, alussa se oli hyvin rajua ja olo oli todella epätodellinen. Kyyneleet ovat muuttuneet kaihoisan oloisiksi, enää en itke päivittäin mutta noin kerran viikossa tulee todella ikävä ja suru nousee pintaan. Ikävä on niin suuri! Pahinta on sellaisen tyypin kohtaaminen surun keskellä, joka ei tee muuta kuin surkuttelee surijan kohtaloa. Surun kohdannut ihminen on ihan tavallinen ihminen, jolla sattuu olemaan sillä hetkellä elämässään suuri suru. Keskustele hänen kanssaan kaikesta muusta paitsi surusta, jos hän ei toivomalla toivo keskustelua suuresta surustaan.

Sitä kävi elämän kanssa vaihtokauppaa, kun isääni elvytettiin. Olisin antanut vaikka mitä, että isäni olisi selvinnyt infarktista. Sitä ajattelee, että kuusikymppinen on liian nuori kuolemaan, olisi ollut suvussa niitä iäkkäämpiäkin, jotka ovat sitä kuolemaansa odottaneet vuosia vaan aina se kuolema on mennyt naapuriin. Mutta se mikä on varmaa, niin kuolemassa ei ole enää mitään pelättävää! Isäni kuolema on kasvattanut minua valtavasti ihmisenä. Olisin voinut jäädä sohvannurkkaan rypemään suurta ikävää, mutta olisiko isäni halunnut nähdä minut sellaisena? Tuskinpa! Harvoin täältä lähdetään käsikädessä, aina joku joutuu jättämään jonkun. Mutta pahinta se on, kun se sattuu omalle kohdalle. Pelkällä ajatusleikillä ei pääse siihen kamalaan olotilaan, jonka oikea elämä kuoleman edessä tuo eteen. Kuolema on lopullista luopumista. On oltava helkkarin vahva. On oltava päättäväinen. Itkettävä, huudettava, purtava hammasta ja mentävä eteenpäin. Paikalleen jäämisellä ei pääse mihinkään, saa lietsottua vaan itsensä entistä kamalampaan olotilaan. Jokaisella on keinonsa surun selättämiseen. On hellittävä itseään. Ei saa olla itselleen liian ankara. Sitä arvostaa aivan eri tavalla elämää, kun on nähnyt kuoleman silmästä silmään.Oikeasti silmästä silmään. Se tekee hemmetin rohkeaksi. En valita enää turhanpäiväisistä asioista. Maailmassa on paljon hyvääkin vaikka tumma verho laskeutuukin aika ajoin eteeni ikävän muodossa. Kaipaus on suuren suuri. Jos saisi vielä pienen hetken. Jos äitini on selvinnyt varsin hyvin isäni kuolemasta, he olivat 33 vuotta naimisissa ja vihkivala mentiin loppuun saakka, kunnes kuolema heidät erotti. Niin en voi jäädä huonommaksi, tästä ei selvitä koskaan kokonaan mutta kasvamme surun ohi. Opimme hyväksymään asian paremmin. Se on tahdon asia, joka vie aikaa.

"Siitä hetkestä lähtien suru kulki varjona mukana.

Se oli läsnä jokaisessa aamussa,

jokaisessa onnen hetkessä.
...
Se sävelsi molleja duureihin,

värjäsi vaalean tummaksi,

toi kysymysmerkit vastausten tilalle.

Ja hiljaisuuden,

jonka läpi oli kuljettava hitaasti,

pienin askelin, mutta eteenpäin.

Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:

aika ennen lähtöäsi ja aika lähtösi jälkeen."

Kuuntelen ja katselen. Joskus pitää eksyä löytääkseen perille. Luottaen tartun uuteen päivään.

Mutta tänään on perjantai, menen ystävättäreni kanssa lounaalle, pakkailen kapsäkkiä matkaa varten ja jätän murheen hetkeksi hengähtämään.

Elän vain kerran, en voi antaa surulle sijaa kodissani. On mentävä eteenpäin, niin pitkälle kun henki pihisee. Olen päättänyt olla vahva.
♥